Potager heräilee henkiin

Piha on talven jäljiltä ihan rempallaan. On ollut niin kylmää ja kevät kaiken kaikkiaan niin epätavallinen, ettei ole tullut vielä ryhdyttyä pihahommiin.  Jotenkin vaan ei ole puutarha tavalliseen tapaan kutsunut.

Kunnes mies yhtenä päivänä havahtui asiaan ja käänsi potargerin istutuslaatikoiden mullat. Nyt ne olisivat valmiina uusille istutuksille.

Vielä pitäisi suunnitella ja listata, mitä tulevana kautena viljeltäisiin.

Perunaa ainakin, se oli viime kesänä suuri menestys. Söimme lähes koko kesän omia uusia perunoita, jotka olivat ihanan makuisia ja joiden kuori lähti irti puristamalla. Valkosipuleita potagerissa jo kasvaakin, kuten myös raparperia ja joitakin monivuotisia yrttejä.

Mies haluaisi kylvää/ istuttaa laatikoihin värikkäitä kaalia. Olisi kuulemma nätti sellainen potager.  Olen samaa mieltä. Mutta jotenkin epäilen, etteivät esimerkiksi kukka- tai parsakaalit menestyisi meillä. En tiedä, ovatko ne edes mitenkään hankalia kasvatettavia, mutta tuo tunne on.

Olen nimittäin kyllästynyt kituutteleviin kasveihin, joita saa jatkuvasti olla virottelemassa henkiin. Potagerin kasvien pitäisi kukoistaa ja tuottaa kohtuullista satoa pienellä vaivalla. Eli käytännössä lähes kokonaan ilman hoitamista. Muutenkin, mutta myös siksi, että tulemme olemaan kesällä paljon mökillä.

Liian monena kesänä esimerkiksi tomaatit ovat tuottaneet pettymyksen. Se on lempivihannekseni ja niinpä joka kevät aloitan suurin toivein tomaatinviljelyn. Haaveissa hohtelevat pulskat ja makeat, auringon hitaasti kypsyttämät tomaattipallerot, joita voi käydä kesäaamuisin keräämässä kulhot täyteen.

Uutterankin tomaatinviljelyn lopputulos on yleensä ollut yksi lasipurkillinen raaoista pikkutomaateista tehtyä pikkelsiä, myöhään syksyllä, kun viimeinenkin toivo sadon kypsymisestä on mennyt.

Tiedän kyllä ihmisiä, jotka menestyksellä kasvattavat tomaatteja näillä korkeuksilla. Enkä ymmärrä, miksi se ei meillä onnistu. Loivasti etelään viettävän potagerimme pitäisi olla olla erinomainen  kasvupaikka.

Mutta näihin asioihin tuntuu liittyvän muutenkin hiukan taikuutta. On turha edes yrittää ymmärtää kaikkea.

Joka tapauksessa, potargerin istutuslaatikoiden suunnittelu seuraavaa satokautta varten saattaisi olla kiva projekti tulevana vappuviikonloppuna!

Miehen tekemät mehupullolaatikot pääsivät ensimmäistä kertaa hyötykäyttöön, kun ne on nyt ladattu täyteen tekeytymässä olevia simapulloja. 

Maustoin simaa vaihtelun vuoksi piparmintun lehdillä, joka synnytti kivan uuden vivahteen tuttuun makuun.

Pitsaa hiiligrillissä

Mökki-ikävä kasvoi liian suureksi, oli lähdettävä sinne. Varovaisuutta noudattaen, tottakai. Eli ei pysähdyksiä matkalla eikä mitään taajamassa poikkeamisia mökkipaikkakunnalla. Ei siis tilanteita, että voisi törmätä johonkuhun ulkopuoliseen. Rakkaiden eristyskavereiden kanssa suorinta tietä vaan mökille keskelle metsää, kaikki tarvittava mukana.

Kuten etätyövälineet ja pitsantekotarvikkeet.

Mies on ollut viime aikoina pitsa-innostuksen vallassa, toisaalta pitkän eristyksen, toisaalta  italianrakkautensa ja -kaipuunsa yhtenä oheistuotteena. Eikä minkä tahansa pitsan, vaan kyse on nimenomaan perinteisistä italialaisista kiviuunipitsoista. Sellaisia hän haluaisi itse tehdä. Siksi miehen haaveissa on jo pitkään siinnellyt myös oma pitsauuni.

Sitä odotellessa hän on hankkinut uuniin laitettavan pitsakiven. Kokeilimme nyt paistaa sen avulla pitsaa hiiligrillissä.

Mökkimaiseman ehkä upein juttu on jokailtainen auringonlasku lahdelle ja aina hiukan erinäköinen  iltarusko. Sitä ei kyllästy katselemaan. 

Aluksi pitsan grillissä paistamisessa oli sellainen ongelma, että reunat jäivät liian vaaleiksi ja samaan aikaan pohja melkein paloi. Kun kiven lämpötilaa laskettiin, grillin lämpötilaa nostettiin ja hiilet työnnettiin grillin ulkoreunoille, sekä paistoaikaa hiukan pidennettiin, tuo ongelma poistui. 

Lopulta pitsat paistuivat täydellisesti ja saivat hiiligrillissä rapean pinnan ja herkullisen savuaromin. 

 Auringonlaskun sauna ♡

Tällä reissulla kalaverkot olivat pitkästä aikaa vedessä

Hyvää viikonloppua!

Keväisen metsän tuoksua ja rastaiden liverrystä

Juhla on ohi ja on taas palattu arkirytmiin. Vaikka kotoa ei nyt lähdetäkään minnekään, täytyy arjen ja juhlan, tai arjen ja viikonlopun välillä olla eroa.

Herään joka arkiaamu tavalliseen aikaan ja valmistaudun uuteen etätyöpäivään, kuin lähtisin normaalisti töihin. Tuntuu hyvältä, kun arki noudattaa tuttua rytmiään, poikkeusoloissakin.

Viikonloppuisin voi nukkua ehkä tunnin pidempään, mutta ei sen enempää. Sitten ripeästi ylös. En ole niitä ihmisiä, jotka rentoutuvat viikonloppuna viettämällä koko päivän yöasussa.

Pääsiäisherkuttelun jälkeen ollaan palattu myös arkiruokiin. Päivä alkaa yleensä puurolla - ellei mies satu keksimään jotain yllättävää.

Sunnuntai on poikkeus. Silloin usein kehittelemme pidempiä aamiaisia. Varsinkin mies on kunnostautunut runsaiden sunnuntaibrunssien kokkailijana.

Ja ah ihanuutta, pian niitä brunsseja pääsee taas nauttimaan potageriin!

Säät ovat hieman lämmenneet ja on ollut todella kauniita, keväisiä iltoja. Kun näihin huhtikuun iltoihin liittyy vielä mustarastaiden huumaava liverrys, ovat pitkät kävelylenkit ihan parasta antia, mitä eristyksessä voi keksiä.

 Leppoisaa sunnuntaita!