.

.
.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Pusero


Löysin kangasvarastosta lämpimänoranssin vakosamettiapalan. Päätin tehdä siitä puseron.

Viime viikonloppuna ryhdyin ompelemaan. Päädyin jonkinlaiseen tunikaversioon joka on työvaatteena mekkoa monikäyttöisempi. Minulla on vanhat Modan kaavat, joilla olen ommellut monta mekkoa ja puseroa ja ne ovat yleensä istuneet suht hyvin.


Leikkaus on hiukan epätyypillinen, puseron etukappale koostuu neljästä osasta. Tämän vähän paksumman ja jäykemmän vakosametin totesin kuitenkin hiukan haastavaksi istuvuutta ajatellen. 



Pitäisi tehdä itsellekin muutamia hyviä peruskaavoja samalla systeemillä kuin tyttären vanhojenpäiväpukua tehdessäni. Eli säätää kaavaa niin kauan, että vaate istuu täysin. Ommella lakanakankaasta uusia versioita ja sovittaa niitä, kunnes kaava varmasti toimii.

Miksi hyväksyä mitään epäistuvuutta kun itse ompelee? Kaikinpuolinen omien mieltymysten mukainen  hienosäätämismahdollisuushan on juuri kotiompelun paras puoli. 

Aika työlästä se kaavojen hienosäätäminen kyllä on, kun ei ole hommaan minkäänlaista koulutusta.



sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Koillismaalainen kalakukko

Äitini oli voimiensa päivinä intohimoinen kokki. Paitsi että tehtiin joka päivä hyvää arkiruokaa ja joka lauantai oli leipomispäivä, tarkoitti se myös sitä, että yksikään juhlapyhä ei mennyt ohitse matalalla profiililla. Runsas ja monilajinen perinneruokapöytä oli taattu ja ruuat tehtiin aina alusta loppuun asti itse.

Ei asuttu maalla eikä maalaistalossa, mutta ruokapuolesta sitä ei huomannut. Sähköuunissa syntyivät karjalanpiirakat, uunijuustot, rieskat ja kalakukot. Viimeksi mainitussa lajissa äiti harrasti kokeiluita eri maakuntien tyyliin. Paras kukko syntyi äidin mielestä silloin, kun kalat oli hetki sitten itse pyydetty, kaupan kaloista kun ei niin tiennyt. Se taas onnistui silloin, kun oltiin mökillä, pohjoissuomalaisen, suuren ja kirkasvetisen muikkujärven rannalla.

Muikkuverkoilla kävi äiti itse, talon innokkain kalamies. Koska muikkuverkot koettiin aamulla anivarhain, omat muistikuvani rajoittuvat saavilliseen perattuja, hopeakylkisiä muikkuja mökin maakellarissa ja lämpiämässä olleeseen, risahtelevaan puuhellaan. Sekä ennen kaikkea  valmiiseen kalakukkoon, aina yhtä taivaalliseen herkkuun!

Takaraivoon jäi myös äidin asenne: jos ei ole muikkuja, mitäs siinä valitat, onhan tuossa järvi. Et osaa? No sitten on kiire opetella. Luet kirjasta, kysyt niiltä jotka osaavat. Ai ei ole leivinuunia? Se kuule onnistuu sähköuunissakin, ihan mikä vaan onnistuu, sen kun vaan vähän suunnittelet ja alat tehdä.

En ole onneksi omaksunut ihan kaikkia äidin oppeja. Ostan puolivalmisteita kaupasta hyvällä omallatunnolla ja käytän paljon kekseliäisyyttäni sellaisten reseptien kehittelyyn,  jossa tulos on näyttävä, mutta tekijä pääsee mahdollisimman vähällä.

Äidin mitta-asteikolla siis fuskaan minkä ehdin. Se on kuitenkin vähintään kohtuullista lapsiperheessä, jossa molemmat vanhemmat tekevät pitkää työpäivää kodin ulkopuolella. Ja muutenkin, on pelkkä etu jos maistuvan, tuoksuvan ja tunnelmallisen ruokailuhetken pystyy järjestämään ilman että siihen menee  koko päivä ja kaikki voimat. Eli fuskaaminen on tässä lajissa minusta hyve ja kehityksen merkki.

Niin, enkä muuten käy muikkuverkoilla.

Mutta kalakukkoja valmistan aina silloin tällöin. Äiti oli oikeassa, se onnistuu pienin hienosäädöin sähköuunissakin - ja lopputulos on jopa aivan täydellinen! Kalakukon leipaisu on lisäksi yllättävän helppoa, ottaen huomioon millaiseen keittiöpedon maineeseen sillä saman tien ponkaisee.

Tässä koillismaalaisen kalakukon ohje, sovellettu sähköuuniin. Määrät ovat yhdelle kukolle, mutta jos omistaa kiertoilmauunin, kannattaa tehdä kaksi. Helposti syntyisi enemmänkin, mutta uuniin ei mahdu. (Tässäpä muuten ilmainen vinkki keittiötä suunnitteleville: olisi yllättävän kätevää, jos keittiössä olisi kaksi uunia!)

Tarvikkeet:

Kuoreen

7 dl ruisjauhoja
7 dl vehnäjauhoja
2 tl suolaa
0,5 l vettä
150 g voita (tai öljyä)

Vaivataan sekaisin tasaiseksi taikinaksi


Lisäksi

1-2 kiloa muikkuja. Jos ei ole muikkuja, mitkä tahansa muutkin kalat käyvät. Itse poistan muikuilta perkaamisen yhteydessä päät, koska ne maistuvat minusta jotenkin jauhoisilta kukossa. 
200 g silavasiivuja
2 rkl riisiä
2 rkl suolaa


 Taikina kaulitaan leivinpaperiarkin päällä suureksi, soikeaksi levyksi


Levyn päälle ripotellaan ensin riisiä, sitomaan liikaa nestettä paistovaiheessa


Sen jälkeen kalat ja silava ladotaan vuorotellen keoksi, kerrosten väleihin sirotellaan suolaa 


Taikinan reunat käännellään keon päälle ja painellaan saumat kiinni. Saumoja voi kostuttaa vedellä 
jolloin ne kiinnittyvät paremmin. Kannattaa olla huolellinen ja tehdä saumoista täysin tiiviit, 
jotta kosteus pysyy loppuun saakka kukon sisällä ja siitä tulee mehevä. Tässä vaiheessa on hyvä säästää pieni pala taikinaa sen varalle, että sauma repeää paistettaessa jostain kohdasta.

Sen jälkeen kukot siirretään leivinpaperin avulla uunipellille ja laitetaan tunniksi 225-asteiseen uuniin. Näin kukon kuori kovettuu ja siihen tulee kaunis väri.


Sen jälkeen kukkojen pinta sivellään kiiltäväksi voilla


Voideltu kukko kääritään tiiviisti ensin leivinpaperiin jonka jälkeen sen ympärille kääritään vielä paksusti sanomalehteä. Pakkaus laitetaan uudelleen nyt 180-asteiseen uuniin ja annetaan olla siellä pari tuntia. 


Sen jälkeen paistamista jatketaan vielä 100-asteisessa uunissa niin kauan, 
että kukon kokonaispaistoajaksi tulee yhteensä 7-8 tuntia.


Kun kukko tulee uunista, sen kuori on hautunut pehmeäksi


 Ja maku on täydellinen. 

Mukavaa sunnuntaita!


perjantai 16. maaliskuuta 2012

Perjantai-iltaa


On ollut kiirettä töissä ja vointikin koko viikon vähän puolikuntoinen, kuin flunssaa pukkaisi. Koneelle ei ole juurikaan ehtinyt muuten kuin työhommissa.

Nyt on kuitenkin kaksi komeata muikkukukkoa uunissa ja täytyy vielä vähän aikaa valvoa, jotta voi kohta säätää uunin sopivan lämpöiseksi hauduttamaan kukkoja aamuun saakka. Sitä odotellessa on sopiva sauma istahtaa hetkeksi blogin ääreen. 

Oli pakko kuvata koirat, sillä heillä on nyt kevätlook, eli turkit ajettu lyhyiksi. Hauskasti paljastuivat taas villakoiran ytimet, mutta sen verran myös paistaa iho läpi, että täytyi ottaa neulepaidat ihan tarpeellisina esille.


Kevätsää on ollut täällä tuulinen, vaikkakin lauha. Melkein viikko on jo menty plussan puolella. Lumet sulavat kovaa vauhtia. Toivottavasti lämpöiset säät jatkuvat, ei millään jaksaisi nyt mitään takatalvia.

Olen katsellut kuvia puutarhastamme ja miettinyt, mitenhän sen kanssa jatkaisi. Ainakin pitäisi tehdä pengerryksiä talon edustan rinteeseen, mutta se onkin melko suurimittainen projekti. Tarvittaisiin isoja kiviä, kaivinkonetyötä jne. Ehkäpä vielä toistaiseksi pitäydytään kasveissa.

Tämän vanhan talon kanssa harmittaa moni asia, johon ei aikoinaan raksavaiheessa osannut/jaksanut riittävällä pieteetillä suhtautua. Esimerkiksi, voi kun ei tullut otettua enempää talteen puutarhan vanhoja perinnekasveja, kuten monia erilaisia pioneja, joita pihassa alun perin oli! Joitain hienoja vanhoja kasveja täällä onneksi vieläkin on, mutta suurin osa pihan nykyisistä kasveista on meidän itse istuttamiamme.

Pihamme rehottaa melko vapaamuotoisena. 


Yllä kukkii etupihan, eli sisääntulopuolen kirsikkapuu. Jostain syystä kukinta ei oikein pääse kuvassa oikeuksiinsa vaikka täydessä kukassa oleva kirsikkapuu on luonnossa tosi vaikuttava näky.


Talon järvenpuoleisen pihan reunalla on omena- ja luumupuita sekä yläkuvassa kukkiva tuomi. Myös voikukat lasketaan meillä puutarhakukkasiksi eikä niistä yritetäkään päästä eroon. Miksi ihmeessä pitäisi, nehän ovat kauniita, kestäviä ja pehmeitä jalan alla! 


Ja talon edessä rantasauna, kukkivien luumupuiden takana. Luumupuut ovat ikivanhoja ja niissä on maailman herkullisin keltainen hedelmä.


Rakensimme jossain vaiheessa terassin kesäruokailupaikan ylle auringonsuojaksi kevyen katoksen, jonka päälle viritimme tavallisen valkoisen pressun. Sen (-kin) piti olla väliaikainen ratkaisu, mutta niinpä vaan on ollut paikoillaan jo ties kuinka monta vuotta.


Pihalla kasvaa voikukkien lisäksi monia muitakin kauniita kukkia luonnonvaraisena, 
kuten alla oleva kevätvuohenjuuri
       

Tai lemmikki
  

Olemme myös itse istuttaneet paljon kasveja, varsinkin monia ruusuja.

Alla Louise Odier, ihanan tuoksuinen vanhanajan ruusu



Ja Coral Dawn, köynnösruusu.


Takana talon seinustalla Flammentanz, köynnösruusu ja edessä Louise Odier


Coral Dawnin ja Louise Odierin kauniin muotoisia ja -värisiä kukkia. Ja tosiaan, mikä tuoksu!


Alla Coral Dawnin kukka


Ja Flammentanzin, joka kukkii joka kesä tulipunaisena, seinän peittävänä mattona.


Iki-ihanat pionit


Pihajasmike etupihan reunamilla


Alla vielä tuoksuköynnöskuusama, joka kukoisti kauan terassille menevän oven pielessä. Tuoksu pelmahti vastaan joka kerta kun ovesta kulki. Valitettavasti se paleltui viime talvena!


Tuoksuköynnöskuusaman lomassa näkyy viiniköynnöksen lehtiä ja ihan pieniä viinirypäletertun alkuja. Viiniköynnöskin alkoi yhdestä taimesta ja on pikkuhiljaa valloittanut suuren osan talon etelänpuoleista kivijalkaa. Se on viime vuosina tuottanut jo niin suuren sadon, että olemme olleet vähän ihmeissämme, minne sen kaiken laitamme. Sen rypäleet ovat etelämaiden rypäleisiin verrattuna hiukan happoisempia, mutta kuitenkin hyvänmakuisia hedelmiä, jotka kelpaavat hyvin sellaisenaan syötäväksi.

Alla vielä keltalehtinen japaninangervo. Sen lehdet ovat puutarhassa yllättävän kaunis yksityiskohta. Voisi enemmänkin istuttaa pihalle kasveja, joiden koristeellisuus on lehtien vähän erikoisemmassa värissä.


Uuttera neliapilanetsijä pienellä välitauolla




sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Pöydän ääressä

Täällä on ollut todella aurinkoinen ja kaunis sunnuntai-päivä. Viisi lämpöastetta sulattaa lumia ja muutenkin kevät tuntuu etenevän kohisten.

Tänään valmistettiin viimeinkin poronkäristystä, joka on ollut perheen toivomuslistalla jo jonkin aikaa. Varsinkin liharuokien suhteen aika rantut lapsemme pitävät kovasti poronkäristyksestä huolimatta sen eksoottisesta riistan mausta. Minulle se taas on pohjoissuomalaisesta lapsuudestani ihan tuttu ruoka, samoin kuin muutkin pororuuat.

Kunnollista silavaa poron seuraksi ei pakastimesta löytynyt (kiitos kalakukkoprojektieni) eikä sitä näin sunnuntaina mistään saanutkaan, joten piti tyytyä pekoniin. Hyvän makusäväyksen sekin pataan antoi.


 Poronkäristyksen kanssa tietysti samettisenpehmeätä perunamuusia ja puolukkahilloa.


Ylenpalttinen auringonpaiste ja ränneistä tippuvat vesipisarat saavat kaipaamaan kevättekstiilejä, eli keltaista. Tähän aikaan vuodesta ikivanha Marimekon Kivet-liina löytää yleensä tiensä liinavaatekaapista keittiön ruokapöydälle.


Eilenillalla oli tarkoitus tehdä lauantaipannari, mutta miehen yllättäen kunnostauduttua pitsamestarina, tulimme niin täyteen, ettei kukaan enää jaksanut ajatellakaan pannaria.

Niinpä pannarit tehtiin tänään poronkäristyksen jälkiruuaksi hillon, jätskin ja kahvin kera. Ja taas tultiin täyteen...


Leppoisaa sunnuntaita!