Rauhallista Joulua!

Kuusi

Aiempi ideani joulukuusen uudistamisesta villapallo-faceliftingillä ei sitten toteutunut. Kuuseen ripustettiin kaikki samat koristeet, kuin aina aiemminkin...

Paitsi ei ihan, ostin Ikeasta kaksi pussia reiällä varustettuja sydän- ja tähtipipareita, jotka poikani koristeli kuusenkoristeiksi.

Koristepiparit sopivat hyvin kuuseemme. Ne piti kuitenkin ripustaa tarpeeksi korkealle, jotteivät koirat tekisi niistä selvää ennen aikojaan. 

Suloista kuusen tuoksua!

No onkos tullut kesä...

Joulukortteja löytyy nyt päivittäin postilaatikosta. On sydäntä lämmittävää lukea ystävien ja sukulaisten tervehdyksiä ja katsella heidän ajatuksella hankkimiaan tai rakkaudella valmistamiaan kortteja. Eikä tee mieli unohtaa niitä mihinkään pinoon sen jälkeen, kun ne on kerran luettu. Niitä haluaa katsella koko joulun ajan. Silloin tuntuu, kuin talo olisi täynnä rakkaita ihmisiä.

Meillä on vakiintunut tavaksi ripustaa kortit pyykkipojilla ruokailukuistin oviaukon yläreunaan kiinnitettyyn naruun. Siinä ne näkee joka kerta kun kulkee ohi ja tekstit on helposti luettavissa toiselta puolen. Kaikki perheenjäsenet ehtivät ne varmasti kunnolla nähdä ja myös joulunajan vieraat pääsevät ihailemaan kortteja.

Sitten kun joulu on ohi ja talo riisutaan juhlalookista, kortit päätyvät meillä niputettuna arkistolaatikoihin. Vuosien saatossa niitä on kertynyt melkoiset määrät. Uskon, että niihin on kiva joskus aikojen päästä palata.   

Ps. Ikkunoiden ulkopuolella on tällä hetkellä kaunis lumivalkoinen maisema, jolla meitä eteläsuomalaisiakin hemmotellaan näillä näkymin vielä vuorokauden ajan - jonka jälkeen mennäänkin taas reilusti plussan puolelle.

Joulukukat 2 tai 3

Oli ihan pakko saada monilatvainen ja suuri, valkoinen joulutähti sinkkisankoon. Sen ja tuoksuvien, mieluiten valkoisten hyasinttien lisäksi ei juuri muuta tarvitakaan.

Piparkakkutalo

Laskeskelin joulunaluspäiviä jo vähän stressaantuneena ja tein pikapäätöksen; tilataanpa jouluaaton juhla-ateria tänä vuonna pitopalvelusta. Ei tarvitse miettiä menua, eikä hikoilla ruokakaupassa. Se ei näyttäisi edes maksavan enempää kuin itse tehden. Ratkaisu tuntuu suurelta helpotukselta kaiken tämän hässäkän keskellä kun työkiireetkin pitävät tiukoissa pihdeissään aatonaattoon asti.

Tuntuu ihanalta, että voi käyttää vähät joulunvalmisteluaikansa niihin asioihin, joita on kiva tehdä. Kuten esimerkiksi piparkakkutalo.

Tartuimme projektiin yhdessä tyttären kanssa. Tai oikeastaan taitava tyttäreni teki talon, minä vain suunnittelin rakenteet ja piirsin kaavat.

Olemme joskus tehneet modernia arkkitehtuuriakin edustavan piparkakkutalon, mutta se jäi yksittäiseksi kokeiluksi. Perinteinen toimii tässä lajissa parhaiten. Niinpä nytkin suunnittelimme mansardikattoisen, ruutuikkunaisen piparkakkuvillan.

Osien paistamisen jälkeen tytär koristeli ne tomusokerimassalla

Sen jälkeen osat liitettiin toisiinsa sulatetulla sokerilla. Ennen katon paikoilleen kiinnittämistä talon sisälle asetettiin minivalosarja.

Ikkunoihin kiinnitettiin liivatearkit. Siitä syntyy todella kaunis vanhan lasin vaikutelma, sisällä oleva valo heijastuu liivatteen läpi tunnelmallisesti.

Koko perhe viihtyi keittiössä, kun piparkakkutalo valmistui. Kuunneltiin euroradion joulukonserttia ja nautittiin glögiä.

          Valmis talo

 

Tytär kekkasi ulottaa valosarjoista yhdet lamput talon ulkopuolelle, lumilyhtyjen sisälle. Hyvä idea, sieltä ne valaisevat lyhdyt kauniisti ja aidon näköisesti. Lumiukko tehtiin piparitaikinasta paistetuista palloista ja päällystettiin tomusokerimassalla. Talon takanurkalla hiippailee arka kettu.

Tunnelmallista joulun odotusta!

Vilinää vilskettä...

Kahdesta vyyhdestä keskipaksua kotimaista ontelomatonkudetta tuli lopulta tämän verran pyöreätä mattoa. Läpimitta 93 cm.

Kävin lankakaupassa ja ostin neljä vyyhteä lisää. Mukaan tarttui vähän muutakin, mm. alekorista monta kerää lämpöisenkeltaista Tempo-lankaa. En tiedä mitä siitä aion tehdä, mutta kyllä noin kauniille keltaiselle aina käyttöä löytyy.

Tyttären vanhojenpäiväpukuun on viimeinkin saatu kiinnitettyä helma. Enää tarvitsisi ommella vetoketju ja päärmätä helmat sekä kiinnittää helman tylliin strasseja. Mutta ne hommat on jätettävä suosiolla joulun jälkeiseen elämään.

Ennen joulua on vielä monenmoista. Kuten jokavuotinen kiva piparkakkutaloprojekti. Se on tarkoitus tehdä tulevana viikonloppuna. Ja mikä ihaninta, tytär on tällä kertaa lupautunut vetovastuuseen  <3

Vaaleanpunainen hyasintti on avannut kukintonsa, joka on tässä yksilössä harvinaisen suuri

Sain myös maljakkoon kauniin kimpun, kiitos miehen...

Tuoksua lennossa

Jouluun on enää ihan vähän aikaa. Työt jatkuvat aatonaattoon ja muutenkin on taas meneillään melkoinen härdelli. Näin sitä joutuu ikänsä vain haaveilemaan niin yksinkertaiselta kuulostavasta asiasta kuin rauhallinen joulun odotus. Olisi ihanaa viettää leppoisia joulunaluspäiviä, siivoilla, tehdä  mietittyjä ja hyvin valmisteltuja jouluruokia, taiteilla ajan ja ajatuksen kanssa kauniita paketteja ja kortteja, kuunnella joulumusiikkia, koristella taloa juhlakuntoon, juoda glögiä takkatulen loimussa, nauttia läheisten seurasta...

Mutta haaveeksi jää taaskin. Mistä se niin vimmattu kiire aina syntyy?

Onneksi on edes ihana joulun tuoksu, joka on helposti järjestettävissä kotiin ja jonka ehtii lennossakin siemaista nenäänsä. Onneksi on hyasintit!

Naamareita ja pokerinaamakoiria

Muutama vuosi sitten, kun lapset olivat vielä ihan pieniä, tein heistä kaikista kipsiharsonaamarit. Siis sellaisesta apteekista ostettavasta kipsiharsosta, jota sairaalassa käytetään murtumien kipsaamiseen. Kasvoille kipsiharsoa laitetaan vain huomattavasti ohuempi kerros ja annetaan sen kuivua siihen. Tuloksena on kolmiulotteinen kasvokuva, johon piirteet taltioituvat hyvin.

Tällaista naamiota kutsutaan myös nimellä kuolinnaamio, sillä ennenvanhaan sellainen saatettiin tehdä muistoksi kuolleen ihmisen kasvoista. Tietämäni mukaan mm. Jean Sibeliuksesta on tehty kipsinen kuolinnaamio.

Kipsinaamion tekeminen tuntuu kasvoilla suunnilleen samalta kuin mikä tahansa naamio, eli ihan miellyttävältä. Erona on vain se, että kasvot täytyy pitää liikkumattomina noin kymmenen minutin ajan jotta kipsi saa rauhassa kuivua muotoonsa. Pienten lasten kanssa siinä olikin hieman haastetta... Onneksi lapsemme ovat melko keskittymiskykyisiä ja naamiot saatiin tehtyä. Nyt vuosien päästä ne ovat varsinaiset taideaarteeni!

Ne olivat pitkään yläkertaan vievän portaikon muuriseinässä kiinni

Kunnes eräänä päivänä yksi naamareista oli kauhistuksekseni tipahtanut alas. Sellaistahan hauras kipsi ei kovin hyvin kestä. Onneksi naamari ei mennyt rikki, eikä edes nenä painunut sisään. Mutta päätin, että ne tarvitsevat pikimmiten vakaamman alustan. Uusia naamareita kun ei tuolta aikakaudelta enää saa, palleroiset lapsemme kasvavat kovaa vauhtia ja muuttavat muotoaan...

Niinpä ostin Honkkarista tyhjän maalausalustan, sellaisen perinteisen puukehykseen pingotetun, valkoiseksi pohjustetun kankaan. Pingotin päälle vielä toisen, pellavaisen kankaan jotta sain vähän sävyä taustaan. Sitten kiinnitin naamarit rautalangalla kankaaseen.

Virkkausprojekti kohtasi tänään uuden takaiskun. 

Kun tulin töistä, koukku löytyi lattialta pää  käyttökelvottomaksi purtuna.

Vahvin epäilys kohdistuu näihin kahteen tyyppiin, jotka tosin yrittivät huokua viattomuutta, mutta jotka olivat todistettavasti tapahtuma-aikaan ainoina paikalla ja joista kummallakaan ei ole pitävää alibia. 

Maton virkkaamiseen tulee nyt väkisin ainakin muutaman päivän tauko. Tulisi muutenkin, sillä matonkude loppui. Onneksi, niin ei harmita niin paljon työvälineen yllättävä tuhoutuminen.

Valoa hämäryyteen

Nyt kaikkien kuuluisi huokailla päivien lyhyyttä ja hämäryyttä, vaan eipä voi. Nautin niin paljon tästä pimeästä vuodenajasta. Mitä huonompi sää, sitä ihanampi päivä. On jotenkin jylhää, kun tuuli ujeltaa ja räntä ropisee ikkunaan.

Tässä on jotain hyvin alkukantaista; koskaan ei ole tunnelmallisempaa nauttia kotipesässä tulen loimotuksesta kuin loppusyksyn riepovissa säissä. Sen lämpöisemmältä ei koti voi tuntua.

Ja mikä erityinen, lähes suggestiivinen teho tämän hämäryyden keskellä on myös kynttilöiden valolla ja muilla pienillä valoilla!

Neuloin ohuesta paperilangasta erittäin paksuilla puikoilla (no. 15) kaitaleen harvaa aina oikein-neulosta valokranssia varten. En löytänyt valkoista lankaa, joten valitsin vaaleanharmaan. Se osoittautuikin oikein hyväksi (pakko-)valinnaksi, sillä jälki muistuttaa hauskasti jotain jäkälää.

En ole vielä ehtinyt kiinnittää kranssiin valosarjaa ja ommella sitä muotoonsa, mutta kieputin sen jo valosarjan ympärille nähdäkseni, miltä se näyttää.

Ja kivaltahan se näyttää. Iltahämärässä valojen kanssa otetut kuvat eivät tee oikeutta kranssin kauniille vaalenharmaalle jäkälänvärille, jonka ansiosta se on niin persoonallinen - ja ihan erityisen jouluinen.

Valot sammutettuina pintarakenne ja väri näkyvät. Tosin tukirenkaan puuttuessa muoto on vähän valahtanut ja langatkin vielä roikkuvat... eli vähän viimeistelyä on vielä jäljellä.

Vahingossa valittu väri olikin siis mitä parhain sattuma. Jos nyt tekisin uuden kranssin, valitsisin ehdottomasti juuri tuon vaaleanharmaan langan.

Kellon uusi elämä

Löysin pari vuotta sitten Ikeasta simppelin valkoisen seinäkellon, hinta oli kohtuulliset 1,90 euroa. Ostin niitä useita, koska kelloja aina tarvitaan, niiden ulkonäkö oli ok ja uskoin niissä olevan kelloa vähintään hintansa edestä.

Yllätys oli suuri kun jonkin ajan kuluttua kelloissa yksi toisensa jälkeen alkoi ilmetä kummallinen vika; kellotaulu muovikannen alla hapristui, liuskoittui ja yksittäiset koholle nousseet liuskat alkoivat estää viisareita liikkumasta. Eipä olisi heti uskonut, että tuo osa laitteesta pettää ensimmäisenä!

Kellot olisi varmaankin voinut palauttaa Ikeaan ja saanut rahansa takaisin kahvikupongin kera, mutta en jaksanut. Ajattelin, että kai ne täytyy heittää roskiin, mutta sekään ei tuntunut kivalta. Turhauttavaa lisätä muovijätettä moisen syyn takia. En muutenkaan tykkää harrastaa kertakäyttökulttuuria. Pyrin ennen pois heittämistä korjaamaan kaiken, mikäli mahdollista.

Kellothan toimivat moitteetta siihen asti, että kellotaulu alkoi päreillä. Ne ovat kai muuten ihan kunnossa. Sitten tuli mieleen, että voisikohan kellotaulun vaihtaa.

Irrotin muovikannen. Sen jälkeen ei tarvinnut kuin ravistella kelloa roskiksen päällä niin kellotaulu varisi alas. Mitähän ihmeen materiaalia se oikein oli?

Ohuet muoviviisarit olivat yllättävän tiukassa, mutta irtosivat lopuksi eheinä. Piirsin kansimuovia muottina käyttäen kellotaulun harmaaseen pahviin ja leikkasin irti. Sitten maalasin valkoisella peitevärillä viivat numeroiden paikalle ja painoin taulun paikoilleen kelloon. Junttasin vielä viisarit takaisin ja laitoin muovikannen kiinni.

Ja vot, siitähän tuli taas käyvä kello!  Ulkonäkökin vain parani.

Minullahan on siis näitä kelloja useita, eli pääsen tekemään saman homman vielä muutaman kerran uudelleen. Tykkään kellon uudesta yksinkertaisesta lookista, mutta muunkinlaisia versioita voisi tehdä. Taustalla voisi käyttää esim. jotain mustavalkoista valokuvatulostetta lapsista.

Kellon tuunaus oli siis menestyksekäs projekti, mutta maton virkkuu sen sijaan on tuottanut ongelmia. On vaikea lisätä silmukoita niin sopivasti, että matto säilyy tasaisena eikä ala kupruilla tai käyristyä reunoiltaan. Tämä johtuu varmasti siitä, etten ole aikaisemmin virkannut mitään tällaista, eli ei ole siihen hyppystuntumaa.

Matto on niin kivaa materiaalia, sopivasti rouheata ja sileätä, kuitenkin jotenkin karkeahkorakenteista, että olen alkanut haaveilla tekeväni siitä suuren keskilattiamaton mökille. Siis tänne:

http://mustamokkinikallionlaella.blogspot.com/

Halkaisijan pitäisi olla kolmisen metriä, eli en tiedä onko idea realistinen. Matto olisi kuitenkin suuressa koossa ihana, napakka ja tavallista räsymattoa selvästi raskaampi. Ja väritys ja malli sopisivat meidän mökille tosi hyvin.

Kodin kutsuvat valot

Vaikka lempikuukauteni marraskuu meni jo, loppusyksyn pehmeä hämäryys on vielä parhaimmillaan. On ihanaa tulla kotiin, kolealla säällä sisätilat näyttävät kutsuvilta.

Ja kyllä sisällä onkin kodikasta, takkatulen ja kynttilöiden valossa, tuulen ulvoessa ulkona. On niin mukava tunnelma, että loppusyksyn lauantai-iltoina tulee usein myös leivottua. Meillä se toivotuin vaihtoehto on viime aikoina ollut mutakakku. Niin tänäänkin.

Ja koska lapsukaistemme lukumäärä viikonloppujen yökyläkavereiden ansiosta usein tuplaantuu, on mutakakkuakin parasta tehdä kerralla pellillinen.

Paistoaste oli tällä kertaa optimaalinen, eikä liian kypsä niin kuin joskus käy

Matonraitoja

Ehkä kapea tasaraita on selkein, ainakin pieneen mattoon. Isossa matossa raidat voisivat olla tuplaten leveämmät.

Mutta miten saada värinvaihtokohta huomaamattomammaksi?

Matto etenee, rannetta jomottaa

Tänään pääsin aloittamaan maton virkkaamisen

Työ etenee joutuisasti paksusta matonkuteesta, mutta käy ihmeen paljon ranteen päälle. Ensimmäisten kierrosten jälkeen jo ajattelin, ettei homma tule onnistumaan, ranne menee täysin jumiin. Rytmiin päästyä alkoi sujua vähän paremmin, mutta en yhtään ihmettele jos  jännetupentulehdus iskee työn edetessä.

Lisäksi on erittäin vaikeata saada värinvaihtokohdissa niin tasaista jälkeä aikaiseksi, ettei mustavalkoisessa värityksessä näkyisi kaikenlaista pientä kämmiä.

Raidan mallikin on vielä hakusessa....

Lankakaupassa

Tein viimein retken suureen lankakauppaan, Soukan ostoskeskuksen Menitaan, jota moni on suositellut. Siellä kuulemma sekoaa.

Totta, meni pää aivan pyörryksiin, niin valtavat valikoimat oli kahdessa laajassa kerroksessa kaikkea mahdollista käsitöihin, varsinkin neulomiseen ja virkkaamiseen liittyvää. Kerrankin oli mistä valita.

Kävin valikoimat nopeasti läpi (harmi, oli taas kerran kiire!) ja ostin vain sen, minkä tiedän varmasti tarvitsevani. Paperinarua valokranssiin, jonka aion neuloa. Olisin halunnut valkoista, mutta niin oli ilmeisesti tehnut moni muukin, koska valkoisten hylly oli tyhjä. Ostin vaaleanharmaata. Se varmaan toimii ihan hyvin kranssissa.

Lisäksi ostin kaksi vyyhteä matonkudetta, mustaa ja luonnonvalkoista. Aion opetella virkkaamaan pyöreitä mattoja, joille löytyisi meillä käyttöä siellä sun täällä. Puuvillaisen pikkumaton voi pestä koneessa.

Sitten suunnittelemaan...

Valkoiset lautalattiat

Adventtia!

Kohta päästään availemaan luukkuja. Meidän kalenteri on jo vuosien ajan ollut tällainen. Kalenteriin tulevien pikkupakettien askartelu yhdessä lasten kanssa on muodostunut meidän adventtiperinteeksi.

Vesisateen vihmoessa ikkunoita on hauska muistella, että viime vuonna joulua odoteltiin tällaisessa maisemassa. Kuva etupihan vanhasta omenapuutarhasta, alhaalla rantasauna vuodelta 1935.

Kun talostamme, joka oli alunperin vanha hirsihuvila, tehtiin ympärivuotisesti asuttavaa, jouduttiin miettimään linjaratkaisuja lukuisten yksityiskohtien suhteen. Yksi sellainen oli lattia.

Talossa oli alunperin kaunis tummaksi patinoitunut lautalattia. Remontin yhteydessä talo koki melkoisen mylläkän, muun muassa laajensimme jokaista kerrosta lähes puolella. Olikin vaikeaa päättää, mitä materiaaleja säilytetään ja mitkä menevät uusiksi. Taloon tuleva uusi tekniikka asetti omat ehtonsa, mutta myös sisustuksellisen linjan yhteneväisyys uuden ja vanhan osan välillä pakotti luopumaan monesta sellaisesta asiasta, jonka ehkä muuten olisi säilyttänyt.

Koska uuteen osaan taloa tuli uudet lautalattiat, ei vanhojakaan oikein voinut jättää ennalleen. Olisi  mennyt noin kuusikymmentä vuotta ennen kuin uusi lattia olisi ulkonäöllisesti sulautunut vanhaan. Enkä halunnut muutenkin melko sokkeloiseen ja yleisilmeeltään vähän sekavaan vanhaan taloomme monenlaisia lattioita. Siksipä tehtiin ratkaisu, että maalataan talon kaikki lattiat valkoisiksi, sekä uudet että vanhat.

Kuvassa keskikerrosta, näkymä olohuoneesta keittiöön päin

Yläkerta, aula ja näkymä pojan huoneen läpi ulos länteen

Lattiat vedettiin valkoisiksi Betoluxilla - perinnerakentajaystävien pienoiseksi kauhuksi. Ajattelimme kuitenkin, että lattiamme ovat niin kovalla kulutuksella neljän lapsen ja kahden koiran huushollissa, että maalin täytyy ennen kaikkea kestää. Otaksuimme, että kestämisen hintana olisi muovisempi pintavaikutelma ja se, ettei Betoluxilla maalattu lattia luultavasti kuluisi kauniisti patinoituen.

Päätimme, että tästäkin huolimatta maalin pitäisi kestää. Lattioiden käsittely talossa, jossa samanaikaisesti asutaan, on liian suuri voimainponnistus muutaman vuoden välein toistettavaksi.

Betolux onkin osoittautunut kaikin puolin luultua paremmaksi valinnaksi. Se on todellakin kestänyt hyvin, mutta pinta ei kuitenkaan tunnu tai näytä mitenkään muoviselta, päinvastoin. Siinä on hyvä kiilto. Maali on myös kulunut paljon kauniimmin, kuin olisimme uskoneet. Koska charmikas kuluminen tekee mielestäni valkoisten puulattioiden ulkonäölle vain hyvää, emme varmaankaan maalaa lattioitamme uudelleen enää koskaan!

Yläkerran tunnelmallisesti natisevissa vanhoissa portaissa kuluneisuus näkyy ehkäpä kauneimmin

Monet kauhistelivat myös valkoisen lattian "epäkäytännöllisyyttä" lapsiperheessä, kaikki tahrat kun näkyvät heti. Sekään ei ole ollut ongelma. Valkoisesta lattiasta näkyy tosiaan samantien jos paikallista puhdistustarvetta ilmenee. Niinpä koko lattiaa ei tarvitse aina pestä, ikään kuin varmuuden vuoksi. Jos likaa ei näy, sitä ei myöskään ole.

En muutenkaan pidä erityisen käytännöllisenä piirteenä kodin materiaaleissa sitä, ettei lika näy niissä. Likahan ei ole suotavaa piiloutuneenakaan, en ollenkaan kaipaa lattian väriin maastoutuneita mehutahroja. Pääsee paljon vähemmällä kun lika näkyy ja siihen on helppo reagoida.

Lisäksi, materiaaleissa ja väreissä, joissa lika ei näy, ei näy myöskään puhtaus, eli ne ovat jo itsessään   likaisen näköisiä.

Siksi meillä on valkoiset seinätkin, ja sohvat - kuudessakymmenessä asteessa pestävillä, helposti irroitettavilla irtopäällisillä. Ja melko tiuhaan ne kieltämättä koneessa pyörivätkin. Kun laittaa sohvien päälle puhtaaksi pestyt, tuoksuvat päälliset, tunnelma talossa on kuin suursiivouksen jäljiltä.

Ja lopuksi, toinen villapallo on valmis